BLOGI

Turkulaiset ystävät, nyt on sellainen juttu, että on aika ottaa pää puskista ja laittaa katse muualle kuin Turun savimaahan. Helsingin Sanomien eilinen pääkirjoitus summaa loistavasti, miksi Turun kannattaisi ottaa oppia muista ratikkakaupungeista.

Ratikasta käydään kiihtyvää keskustelua, ja hyvä niin. Tulen kirjoittamaan aiheesta pidemmin, koska kommenttia on minulta pyydetty, mutta haluan nyt lyhyesti kertoa muutaman pointin, miksi itse kannatan ratikkaa. Tulen tähän aiheeseen palaamaan vielä pidempien analyysien kera!

1. Turku kasvaa ja kehittyy ennätysvauhtia.

Varovaistenkin arvioiden mukaan Turkuun muuttaa 40 000 ihmistä 2050-luvulle tultaessa. Kaupungistuminen on nyt yhtä suurta Suomessa kuin 70-luvulla, kun maaseutu tyhjeni ja ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Joku on heittänyt ilmoille pohdintaa siitä, tuleeko Turun ylipäätään kasvaa tai tavoitella isomman kaupungin asemaa. Minun vastakysymykseni on, kuinka me estämme uusien ihmisten saapumisen tai tänne muuttamisen, ja mitä me tästä hyödymme?

Jokainen kaupunki kilpailee tällä hetkellä työntekijöistä, eri alojen osaajista ja yrityksistä. Voidaan toki jäädä tästä kehityskulusta sivuun ja toivoa, että hyvin käy esimerkiksi meidän yhteisöverotuotoille (josta ollaan entistä riippuvaisempia sote-uudistuksen jälkeen) ja julkisille palveluille (joihin tarvitaan muun muassa näitä osaajia ja joiden ylläpitoon tarvitaan niitä kuuluisia verotuloja). Me kilpailemme myös siitä, mihin kaupunkiin koulutetut opiskelijat jäävät/muuttavat opintojensa jälkeen.

Raitiotie tuo TUTKITUSTI investointeja kaupunkiin ja on keino purkaa kaupungin eriytymistä, eli sitä, että palvelut ja investoinnit jakautuisivat tasaisemmin kaupungissa. Raitiotiehankkeista on tehty AKATEEMISTA VERTAISARVIOITUA TUTKIMUSTA, jotka kaikki osoittavat selvästi, että pikaraitiotie tukee kaupunkikehitystä myönteisesti, tekee kaupungista houkuttelevan muuttokohteen sekä houkuttelee ihmisiä jäämään kaupunkiin. Näissä tutkimuksissa on tehty vertailuja erilaisten superbussijärjestelmien välillä, ja tutkimustulos on selvä: raitiotie voittaa aina bussijärjestelmän, kun vertaillaan investoinnin hyötyjä.

Turku on Suomen eriytynein kaupunki. On aivan oikein, että ensimmäinen raitiolinja suuntaa Varissuolle. Varissuolaisten mahdollisuuksia liikkua kaupungissa ja käyttää palveluita on parannettava. Pikaraitiotiellä on mahdollista korjata vinoumia palveluiden ja investointien kasautumisessa tässä kaupungissa.

2. Turku tarvitsee ratkaisuja joukkoliikenteen kehittämiseen.

Päästöjen vähentäminen on edennyt Turussa hienosti, mutta liikenteen päästöihin emme ole päässeet kiinni. Turussa kuljetaan vielä verrattain vähän pyörällä, kävellen ja joukkoliikenteellä, ja vaikka kasvua on ollut, tulee meidän tukea tätä kehitystä vielä voimakkaammin. Se on aivan keskeistä, jotta saamme laskettua liikenteen päästöjä, jotta ilmanlaatu paranee, jotta ihmisten liikunnallisuutta ja arkiliikuntaa voidaan tukea.

Päästöjen leikkaamisen lisäksi täytyy palata väestönkasvuun.

Täynnä olevaan sähköbussiin mahtuu 90 matkustajaa, kun raitiovaunuun mahtuu kalustosta riippuen 220–260 matkustajaa. Siksi raitiotie tarjoaa merkittävästi lisää kapasiteettia ihmisten liikkumiseen, jos ja kun kaupunkimme kasvaa kymmenillä tuhansilla ihmisillä. Koska ratikka on kapasiteetiltaan tehokkaampaa, vie se vähemmän katutilaa, jolloin saamme vapautettua lisää katutilaa pyöräilylle, kävelylle, oleilulle. Ratikkalinjan varrella kun on tarkoitus parantaa myös kevyen liikenteen edellytyksiä.

Vai halutaanko, että 40 000 ihmistä tulee autoineen tuohon Turun keskustaan pörräämään?

3. Raitiotie ei uhkaa julkisia palveluita.

Kaikkein hälyttävin piirre julkisessa keskustelussa on se, kuinka esimerkiksi ratikkaa vastaan puhuvalla verkkosivulla väitetään, että ratikkaan käytettävät rahat ovat ikään kuin muualta pois, kuten kouluista tai varhaiskasvatuksesta.

Kaupungin talous koostuu käyttötaloudesta, jolla pyöritetään kaupungin palveluita. Sen lisäksi meillä on investointeja, joita rahoitetaan lainoilla. Käyttötalous ja investoinnit ovat kaksi eri asiaa. Käyttötalous on riippuvainen kaupungin tuloista, kuten verotuloista. Käyttötalous ratkaisee sen, kuinka ja miten laitamme rahaa julkisiin palveluihimme, kuten kasvatukseen ja opetukseen.

Käyttötalouden pussista maksetaan lainojen korkoja, mikä toki tarkoittaa rasitetta käyttötaloudelle raitiotien kokoisessa investoinnissa. Hyvä on kuitenkin huomata, että esimerkiksi kouluihin ja päiväkoteihin on investoitu vuonna 2024 noin 460 miljoonaa. Isoja investointeja siis tehdään jatkuvasti ja niistä kyllä selvitään. Investointeja tehdään, jotta julkiset palvelut (kuten koulut) pysyvät kunnossa, ja jotta saisimme uusia asukkaita ja yrityksiä.

Turussa on investoitu verrattuin vähän muihin suomalaisiin isoihin kaupunkeihin, ja lainataakkamme ei ole aikaisemmin ollut muiden isojen kaupunkien tasolla. Minun mielestäni Turun kaupunkikehityksessä on lähinnä junnattu 2010-luvun ajan, kun on keskitytty siihen, että lainaa olisi mahdollisimman vähän ja veroprosentti mahdollisimman pieni. Tällaisesta oikeistolaisesta talouskurista kärsivät ennen kaikkea tavalliset turkulaiset. Nykyiset päättäjät ovat tarttuneet siihen korjausvelkaan, joka on vuosikymmenten aikana syntynyt, jotta esimerkiksi lasten ei tarvitse tulevaisuudessa opiskella homekouluissa.

Käyttötaloudesta päätetään poliittisesti. Taloutta voidaan päättää järjestää toisin, mutta kokoomusvetoisessa kaupungissa sitä ei ole saatu tehtyä, eikä punavihreä rintama ole ollut tarpeeksi vahva sitä haastamaan. Itse neuvotteluissa istuneena voin vannoa, että suurin syy palveluiden heikentämiselle eivät ole investointimme, vaan se, että kaupunkia johdetaan oikeistolaisen talouspolitiikan opeilla. Meillä on esimerkiksi päättäjiä, jotka uskovat, että veroprosentin maltillinen korotus johtaisi kaupunkilaisten joukkopakoon, mikä sekään ei pidä tutkimusten valossa paikkaansa.

Kun näiden äänekkäämpien ratikan vastustajien yksi pääargumentti on siis julkisten palveluiden heikentyminen, tullaan väittäneeksi, että juuri ratikka on este esimerkiksi kasvatukseen ja opetukseen satsaamiselle. Ei pidä paikkaansa. Suurin este kouluihin satsaamiselle on oikeistolainen politiikka ja oikeistolaiset päättäjät. Hyvä on myös huomata, että näkyvimmät ratikan vastustajat ovat juuri näistä oikeistopuolueista, joita ei ole tätä ennen kiinnostanut julkisten palveluiden resurssien puolustaminen.

Asettamalla vastakkain julkiset palvelut ja ratikan luodaan kuva, jossa ratikan toteuttamatta jättäminen pelastaa palvelumme, vaikka tosiasiassa juuri ratikka on mahdollisuus saada kipeästi kaipaamiamme tuloja tähän kaupunkiin, joilla resurssipulaa voidaan korjata. Varovaisetkin tuloarviot ennustavat lupaavaa kehitystä kiinteistötalouteen, ja näillä tuloilla on mahdollista kattaa ratikan kustannukset sekä tuoda lisärahoitusta esimerkiksi kouluihin. Sille on syynsä, miksi Helsingissä on kouluissa varaa palkata lisää nuorisotyöntekijöitä kouluihin ja tukea kulttuuria vaikeina aikoina.

Jos investoinnesta halutaan luopua, luovutaan ensin vaikka elämyskeskuksesta, joka palvelee ensisijaisesti yksityistä kiinteistökehitystä ja sijoittajia, ei tavallista turkulaista.

On suorastaan hävytöntä, kuinka tätä tarinaa ratikasta julkisten palveluiden tuhoajana on rakennettu. Kannattaa myös huomioida, että Turun Sanomien etusivu (jossa ratikkavastaisuutta on mainostettu) tai rahan kaataminen Google-mainontaan (nyt ratikan vastustajien verkkosivu tulee ensimmäisenä hakukonepalveluissa) ei ole halpaa. Kokemukseni elämästä ja politiikasta on, että rahakkaimmat tahot harvemmin tukevat niitä kehityshankkeita, joista kaikki kansalaiset voisivat hyötyä. Ratikan rakentamatta jättäminen vahvistaa ensisijaisesti nykyistä valta-asetelmaa, jossa mikään ei muutu. Ja minä voin luvata, että jos ratikkaa ei rakenneta, rahaa ei tule todellakaan löytymään yhtään sen helpommin kouluihin kuin nytkään.

Jos on huolestunut esimerkiksi siitä, miten politiikkaa tehdään tuolla valtameren toisella puolella, on tällainen populistinen, kaupunkitutkimuksen kieltävä kampanjointi malliesimerkki siitä politiikan kehityksestä, jossa päätösten halutaan perustuvan viboihin ja tunnelmiin parhaan argumentoinnin sijaan. Turun Sanomat uutisoi, että me emme esimerkiksi tiedä tarkalleen ratikan vastaisen liikkeen tarkkoja aktiiveja tai rahoittajia. Tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja.

Lopuksi on todettava, että ei ratikka tietenkään ole riskitön hanke, eivätkä kaikki sen vastustajat ole yksityisautoilevia oikeistoukkoja. Hankkeeseen suhtaudutaan epäilevästi eri puolilla puoluekenttää ja tietysti ymmärrän tavallisten turkulaisten huolen ratikasta.

Jos ja kun raitiotiehanketta halutaan tarkastella kriittisesti, tulee mielestäni kiinnittää huomiota erityisesti näihin seikkoihin:

1. Gentrifikaatio.

Raitiotie vaikuttaa yleensä niin voimakkaasti sen varrella oleviin kaupunginosiin, että on riskinä, että kaupunginosa ”ylikehittyy”, eli keskiluokkaistuu. Tämän kääntöpuolena on se, että esimerkiksi asuntojen hinnat kasvavat niin, että osan asukkaista on harkittava poismuuttoa. Tätä kehitystä voidaan torjua huolehtimalla esimerkiksi sosiaalisesti kestävästä asuntopolitiikasta.

2. Ratikan hyötyjen jakautuminen.

Meidän tulee pitää tarkkaan huolta siitä, että ratikan tuomat tulot ja hyödyt palautuvat aidosti kaikille kaupunkilaisille, eli esimerkiksi Itä-Turkuun tuotavina uusina julkisina palveluina ja kohtuuhintaisina asuntoina. Tässä on yksi syy, miksi vahvan punavihreän koalition ja liikkeen muodostaminen Turkuun on tärkeää. Ratikan varren kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu tulee tehdä kaupunkilaisten etua valvoen. On vaalittava kaunista, vehreää, hengittävää ja historiallista kaupunkikuvaa. Kaupunkikuvan ja asumisviihtyvyyden varjelu on onneksi vasemmistolaisen politiikan ytimessä.

3. Ratikkakeskustelu peittää alleen kaiken muun keskustelun.

Oikeasti Turussa ei käydä ratikkavaaleja. Turussa (ja kaikissa muissakin isoissa kaupungeissa) käydään lasten ja nuorten vaalit. Arviolta jopa 75% kaupungin budjetista käytetään lasten ja nuorten palveluihin. Tämän vuoksi meidän tulisi käydä keskustelua ennen kaikkea lapsista ja nuorista sekä heidän palveluistaan, ei yksin ratikasta. On aivan kohtalonkysymys, kuinka saamme pysäytettyä kasvatuksen ja opetuksen palveluiden juustohöyläämisen sekä uudelleenjärjestettyä koulutusta niin, että se ei esimerkiksi syvennä kaupungin eriytymiskehitystä.

Nämä edellä esitetyt huolet ovat niitä asioita, joista tulisi käydä keskustelua, jos halutaan kritisoida raitiotiehanketta. Haasteet eivät ole pieniä, ja niiden taklaamisessa tarvitaan proggressiivista politiikkaa. Mutta me pystymme tähän kyllä.

Lupasin lyhyen tekstin, mutta ei tullut. Odottakaa vaan, tämä oli vasta alkua. (Lisää tekstiä tulossa muun muassa kaupunkikehitystutkimuksesta, muiden kaupunkien raitiotiehankkeista, Turusta rakentamisen kaupunkina ja siitä fakin savipohjasta).

Kaksi viikkoa sitten valtuuston seminaarissa käsiteltiin raitiotien vaikuttavuusarviointeja, eli sitä, millaisia arvioituja vaikutuksia raitiotien rakentamisella olisi esimerkiksi maan arvoon. Seminaarin fasilitaattori pyytää osallistujia käyttämään kommentointiin tarkoitettua digitaalista työkalua. Ja niin kaikki käyttävätkin, kunnes esiintymislavan laitaan ilmestyy eräs keski-ikäinen oikeistopolitiikko. Hän vaatii puheenvuoroa, koska hänen kommenttiaan ei kuulemma ole mitenkään mahdollista tiivistää tai muotoilla ytimekkäästi digialustalle. 

Mies ottaa mikin ja alkaa puhua. 

Puhuu ja puhuu, puhuu sellaisella itsevarmuudella jollaisesta itse vain haaveilen. Mies puhuu joukkoliikenteen kehittämistä vastaan, hän puhuu tutkimustuloksia vastaan, hän kyseenalaistaa asiantuntijoiden tekemän työn, kaikki aiemmin kuullut puheenvuorot. 

Olen kateellinen. Harkitsen sekunnin murto-osan että menen itse vaatimaan vastaavaa puheenvuoroa. Puheenvuoroa, jossa puolustaisin tutkimusta ja joukkoliikennettä. Mutta sitten ymmärrän taas paikkani. Olen nuori, nainen ja tuore päättäjä rakenteessa, jossa ilmatilaa hallitsevat aivan toisenlaiset ihmiset kuin minä.

Havahdun. Miksi valitan keski-ikäisistä miespäättäjistä ja surkuttelen omaa asemaani, kun minun pitäisi kirjoittaa feministisestä kaupungista? Miksi se tuntuu usein olevan ensimmäinen tapa puhua feminismistä tai feministisesti – valittaen, osoittaen, surkutellen, vakavasti, ilman riemua tai nautintoa? 

Alison Phipps kirjoittaa teoksessaan Minä, et sinä valkoisen valtavirtafeminismin ongelmista. Olen itse pohtinut paljon suhdettani feminismiin viime vuosina, ja joutunut toteamaan, että suhteeni feminismiin tai feministisiin liikkeisiin on toisinaan melko vaikea. Phippsin teos avasi silmiäni sille feministiselle ilmapiirille, jonka lävistämänä olen kasvanut aikuisuuteen. Phipps muun muassa toteaa, että valkoisella populaarifeminismillä on tiivis suhde rankaisemiseen. 

Rankaisufeminismillä viittaan valkoisen feministisen liikkeen ja feministien vaatimuksiin saada niin sanotut pahat miehet kuriin esimerkiksi vankeusrangaistuksin. Heti kun tätä ilmiötä perkaa tarkemmin, huomataan, että tällaisella ajattelulla onkin oikeastaan vahvoja juuria kolonialismiin, valkoiseen ylivaltaan ja patriarkaaliisiin rakenteisiin. Tätä ilmiötä on vahvistanut raivostumistalous, joka erityisesti sosiaalisessa mediassa lietsoo vahvoja reaktiota. Oikeusvaltio on todellakin feministin etu, mutta mitä feminismille tapahtuu, jos keskitymme enemmän rankaisemiseen ratkaisujen sijaan?

Rankaisufeminismi näkyy myös lievemmin feministisen yhteisön sisällä. Se on johtanut yksilöiden vaikenemiseen, yhteisön itsevalvontaan ja dogmatismiin, sääntöjen noudattamiseen ja niiden valvomiseen. Sen sijaan, että olisimme saaneet yhteiskunnan rakenteita muutettua, olemme usein keskittyneet siihen, kuinka tasa-arvotyötä tulisi tehdä oikein. 

Maggie Nelson kirjoittaa Taiteen laulu -esseessään:

”Nykyään moni [taiteilija] pelkää entisajan mörköjen (kuoliaaksi vaikenemisen tai murskakritiikin) sijasta trollaamista, maalittamista, kiusaamista tai teoksen call-outtaamista heti kun se julkistetaan – – Tässä voisi panna merkille sen, miten suunnattoman ironista (tai traagista tai paradoksaalista tai yleisemmin ottaen tuotteliaan vihamielistä) onkaan, että juuri kun hoivaan kohdistuva kiinnostus kasvaa nopeasti, sosiaalisessa mediassa (joskaan ei yksin siellä), lisääntyy samaan aikaan estottoman halveksiva käytös. – –  Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä huolenpidon nimissä harjoitetaan monenlaista julmuutta. Kuten aina, pohjalla on usko siihen, että kun on oikealla asialla, ei voi tehdä pahaa, tai että aiheutettu vahinko on hyväksyttävä suhteessa hyötyyn.”

Mielestäni taiteilijan tilalla voisi tässä tekstissä olla myös poliitikko.

Tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin nyt julistan. Olisi täysin epäreilua väittää, että feministiseen liikkeeseen kuuluneet ehdottomatkin vaatimukset eivät olisi auttaneet kehittämään yhdenvertaisempaa maailmaa. Olisiko esimerkiksi translakia saatu parannettua ilman, että sitä olisi juuri niin tinkimättömästi vaadittu? Naisten oikeutta omaan omaisuuteensa? Naisten äänioikeutta? Puhumattakaan niistä lukuisista feministisen liikkeen saavutuksista, joita on syytä muistaa juuri tänään naistenpäivänä. 

Eräs Teatterikorkeakoulun opettaja on sanonut haastattelussa, jossa pohdittiin Teakin ilmapiiriä ja tasa-arvoa, että on ollut välttämätöntä toimia kirjaimellisesti ja ehdottomasti, jotta meidän on ollut mitenkään mahdollista löytää yhteistä kieltä ja tapoja toimia yhdenvertaisemmin. Itsekin ajattelen, että olemme löytäneet ehkä jonkinlaisen päätepisteen sellaisessa feminismissä, jossa keskeistä on ollut tietynlainen oikeaoppisuus. Nyt on aika löytää uusia tapoja soveltaa ja edistää feministisiä liikkeitä sekä ennen kaikkea feminististä maailmaa rakentavia päätöksiä.

Palaan takaisin Maggie Nelsoniin. Sokkona matkalla -esseessään hän siteeraa William Connollya, joka kirjoittaa Indonesian Manggurissa syntyneestä luonnonsuojelukiistasta, johon osallistui useita erilaisia tahoja vastustamaan metsäteollisuuden yhtiötä yhdessä, erimielisyyksistään huolimatta: 

“Uudesta yhteenliittymästä ei tullut yhtenäinen, saati sitten yhteisö; siitä tuli etujen, huolien ja kriittisten näkökulmien liikkuva kompleksi, jossa ilmeni hengenheimolaisuutta ja yhteisiä ominaisuuksia vain harvoin. Kaikki vastustivat metsäteollisuusyhtiötä, mutta toisten ihanteena oli erämaa, toiset taas pyrkivät säilyttämään metsän — Edes voitto ei kaikkien osapuolten silmissä näyttänyt samalta.”

Nelsonin mielestä on keskeistä, että sen sijaan, että etsimme yhtä ainoaa kehystä, jossa esimerkiksi tulisi toimia ilmaston puolesta, olisi tärkeämpää sopeutua monimuotoisuuteen, löytää käytännöllistä solidaarisuutta, eheytettyä epäsopua. 

Uskon, että jos tarpeeksi moni ihminen haluaa jotain, se saattaa johtaa kehityskulkuihin, joita emme näe ennalta mitenkään. Keskeinen kysymys on, kuinka monta on tarpeeksi monta — ei riitä, että feministit ovat keskenään samaa mieltä, ei riitä että yksi puolue on keskenään samaa mieltä, tai edes kaksi, tarvitaan enemmistö. Uskon, että tämän tavoitteen saavuttamiseksi meillä on vielä paljon työtä tehtävänämme.

Miten me voisimme hyödyntää tällaista ajattelua feministisen kaupungin rakentamisessa?

Ensin on kysyttävä, mitä feministinen kaupunki voisi olla? 

Huomaan, että en ole pysähtynyt tämän kysymyksen äärelle tarpeeksi kuluneen neljän vuoden aikana. Vaikka koen parhaani mukaan edistäneeni erilaisia feministisiä tavoitteita – reilusti järjestettyjä julkisia palveluita, sukupuolivähemmistöjen huomioimista kaupunkitiloissa, antirasismin puolustamista, tehokkaampia päihdehoidon muotoja, Israelin laittomista siirtokunnista irtaantumista kaupungin hankinnoissa – huomaan, että minulta puuttuu tarkempi visio siitä, mitä kaikkea Turku voisi olla feministisesti suunniteltuna. Uskallanko edes kuvitella sellaista? 

Ajattelun tueksi googlaan “feministinen kaupunki”. Löydän Ylen artikkelin Barcelonassa toimivasta Punt 6 -arkkitehtikollektiivista. Punt 6 on naisarkkitehtien ryhmä, joka ajaa feminististä kaupunkisuunnittelua. Yksi kollektiivin viesteistä haastattelussa kuuluu näin: 

“Muutosten ei tarvitse olla suuria, jotta kaupunki olisi parempi paikka naisille – ja samalla myös kaikille muille ikään, sukupuoleen tai fyysisiin rajoitteisiin katsomatta. Lisää valaistusta, avoimia tiloja ja pihoja, joiden läpi voi kulkea.”

Minusta viesti on valtavan lohduttava. Aina muutosten ei tarvitsekaan olla järisyttävän valtavia, jotta niillä olisi jo elämää parantava vaikutus. 

Barcelonassa on aloitettu vuonna 2017 superkortteli-projekti, jonka tavoitteena on vähentää päästöjä autoilua rajoittamalla. Lisäksi kortteleihin on lisätty viheralueita ja vapaa-ajanviettopaikkoja.

Tuoreen raportin mukaan Espanjan Barcelonassa voitaisiin säästää satoja ihmishenkiä ja vähentää typpioksidipäästöjä neljänneksellä, jos kaupunki toteuttaisi kunnianhimoisen ”superkortteli”-suunnitelmansa, kertoo brittilehti The Guardian.

Käytännössä superkorttelit ovat ruutukaava-aluetta, jossa ajoneuvojen käyttö on vähennetty niin, että ajaa saa vain esimerkiksi yhdeksän korttelin muodostaman alueen ulkoreunoiksi jäävillä kaduilla. Ainoastaan huoltoajot ovat sallittuja superkorttelien sisällä.

Superkortteleissa autottomat kadut otetaan jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön sekä vaikkapa leikkipuistoiksi. Barcelonalaisen ISGlobal-tutkimuskeskuksen tekemien laskelmien mukaan kaupunki välttyisi jopa 667 ennenaikaiselta kuolemalta, mikäli se toteuttaisi visionsa yhteensä 503 superkorttelista. Keskimääräisen barcelonalaisen odotettu elinikä kohoaisi lähes 200 päivällä, mikä säästäisi kaupungille 1,7 miljardia euroa vuodessa, raportissa kerrotaan.

Feministinen kaupunkisuunnittelu voisi olla siis kaikilla mittareilla mahdollisuus: ympäristölle ystävällisempi, ihmisille parempi, taloudellisesti kannattava. Jostain syystä kuitenkin ajatus superkortteleiden tuomisesta Turkuun tuntuu lähes mahdottomalta, kun seuraa viimeaikaista keskustelua esimerkiksi julkisesta liikenteestä. 

Palaan taas valtuustoseminaariin ja mieheen mikin varressa. Jostain syystä hän saa äänensä kuuluviin, kun kysytään kuinka kaupunkiamme tulisi kehittää, ja minä ja kaltaiseni emme. Yritän olla palaamatta valittamiseen, mutta vaikeaa se on. 

Kun raitsikka purettiin Turusta 70-luvun alussa, sen purkamista vastustivat eniten koululaiset, työikäiset ja ikäihmiset. Turkulaisia raitsikan käyttäjiä haastatellut Silja Laine sanoo, että varsinkin iäkkäämmille ihmisille ratikka oli tärkeä. Kun se lakkautettiin, he kokivat jääneensä heitteille. Ratikan purkaminen herätti paljon vastustusta erityisesti juuri käyttäjiensä keskuudessa. Autokaupunki-buumi oli kuitenkin kuumimmillaan, ja purkamisen vastustajien argumentit kuitattiin muun muassa nostalgialla. 

Keskustelut vuonna 1972 ja vuonna 2025 eivät ole suoraan verrannolliset, mutta jotain samaa niissä on. Tänäänkin joukkoliikenteen puolustajien argumentit voidaan kuitata tyhjiksi ja haihatteluksi. Toivon todella, että tavallisten turkulaisten joukkoliikenteen kehittämisestä eivät päätä yksin mies, mikki ja auto. Ehkä Turussa voisimme harjoitella tuota käytännöllistä liittoutumista, eheytettyä epäsopua juuri kaupunkisuunnitteluun liittyvien kysymysten äärellä? Keitä meidän feminististen voimien tulee kutsua mukaan, jotta vehreämpi ja kestävämpi kaupunki todella voisi muuttua todeksi? 

Kaupunkisuunnittelu on kuntapolitiikan kovaa ydintä. Se on edellä mainitun liikkumisen järjestämistä, mutta myös kouluja ja päiväkoteja, kulttuurin ja liikunnan palveluita, asuntotuotantoa, elinvoimaa, työllisyyspalveluita. Aivan jokaisella näistä päätöksenteon alalla voidaan tehdä feministisempiä päätöksiä. Tälläkin kaudella olisi voinut tehdä paljon enemmän, tietysti.

Olen pohtinut, millainen merkitys sillä on ollut, että Turussa ylin poliittinen johtomme koostuu naisista. Onko sillä ollut mitään merkitystä? Vastaus lienee kyllä ja ei. Ei Turussa ole tarvinnut keskustella esimerkiksi ilmastotekojen merkityksestä, ne ovat olleet itsestäänselviä. Ei Turussa ole tarvinnut tapella Pride-liputuksesta, vaan pormestaristomme marssii mukana kulkueen etujoukoissa. 

Feministinen ote ei ole toisaalta näkynyt kaupungin taloudesta tai palveluista päättäessä. Talousarvioissa jaetaan niukkuutta ja palveluiden heikennyksiä, eikä esimerkiksi hoivasta tai kasvatuksesta säästäminen voi koskaan olla feminististä. Miten voisimme puuttua tähän? Miten feministi taistelee kasvavaa kurjuutta ja niukkuutta vastaan? 

Tässä tarvitsemme kuvittelua, vaihtoehtoja, uskoa, liittoutumista. Feminismin vastakohta ei ehkä sittenkään ole patriarkaatti, vaan vaihtoehdottomuus. Feminismin tehtävän tulisi luoda tilaa uudelle, tilaa vaihtoehdoille, tilaa kaikille paremmille vaihtoehdoille. Aivan kuten Barcelonassa on jo tehty, mahdottomasta on tehty totta – kaupunkia on palautettu ihmisille ja rakennettu ihmisten ehdoilla. Myös kaupungin taloutta voidaan järjestää toisin, jos sellaisen päätöksen taakse saadaan rakennettua enemmistö. 

Mies mikin varressa haluaa, että mikään ei muutu. Meidän suurin voimamme tässä kurjuuden, ankeuden ja niukkuuden ajassa on luoda uskoa vaihtoehtoihin, toisiin ratkaisuihin, toisenlaisiin maailmoihin. Ne ovat mahdollisia, ja tärkeintä on olla unohtamatta sitä. Jos unohdamme oman voimamme ja kykymme luoda liikettä ja muutosta, menetämme mahdollisuuksia luoda ja rakentaa uutta ja parempaa. 

Joten lopulta, kun minulta kysytään, mitä feministinen kaupunki voisi olla, vastaan: se on sinä ja minä, muuttamassa sitä.